Elokuvissa on paljon taitoa, mutta vähän taiteilijoita

Vuodenvaihteessa olin haastavan ja aikaa vievän tehtävän edessä. Olin lupautunut mukaan Jussit 2011 -esivalintaraatiin. Katsottavanani oli lavastajan näkökulmasta kaikkiaan 23 pitkää kotimaista elokuvaa ja 6 dokumenttia. Minun piti siis ehdottaa, kolmea lavastajantyöstä ehdolle asetettavaa, Jussi-ehdokasta. Rupeama oli mahtava näköalapaikka suomalaiseen elokuvatodellisuuteen ja samalla kuitenkin valitettavasti masentava. Todella monta elokuvaa katsoin onneksi oikeassa elokuvateatterissa. TV -ruudulta tai tietokoneen näytöltä katsoessa oma ajattelu herpaantui herkästi muihin asioihin — itsensä sai pakottaa katsomaan teokset loppuun. Elokuvateatterista ei kehdannut lähteä pois. Ja toisaalta olinhan lupautunut asiantuntijatehtävään. Minun oli siis katsottava, tutkittava, paneuduttava ja koettava koko elokuvavuosi asiantuntijana.

Missä on elokuvan taiteellinen ajattelu?

Artikkelin otsikko, joka on lainattu amerikkalaisen näyttelijä Sean Pennin haastattelusta (HS 9.1.2012), summaa tuntemukseni katsontakierroksen jälkeen aika totuudenmukaisesti. Elokuva on aina kokonaistaideteos. Se on katsojalle kokonaisvaltainen aistikokemus. Elokuvan onnistuminen on vaikeaa, vaikka siihen suhtauduttaisiin elokuvateollisuutenakin. Pelkkä elokuvan valmiiksi saaminen ja siitä selviäminen ei ole taiteellisesti alaa eteenpäin kehittävää. Hyvässä elokuvassa on uskottava tarina, se vetoaa tunteisiin. Suomalaiset elokuvat vuonna 2011 olivat suurimmalta osaltaan ahdistavia, niissä oli epäuskottava tarina, huonoa dialogia, huonoa näyttelijöiden ohjaamista, huonoa näyttelemistä, huonoa äänitystä, huonoa äänimiksausta eikä niissä ollut visuaalista kokonaisajattelua.

Aika monesta kotimaisesta elokuvasta oli kadonnut sen punainen lanka. Elokuvat herättävät useasti hämmentyneen kysymyksen: miksi ohjaaja on halunnut tehdä tämän? Monessa ei ole kovinkaan omaperäistä elokuvallista ajattelua ja rohkeutta. Elokuva on aina myös elokuvataidetta ja taiteilijalla tulee olla henkilökohtainen sanottavansa, palonsa ja intohimonsa tekemiään teoksia kohtaan. Suomalaiset elokuvat eivät hengitä, ne eivät luo elokuvan ja tarinan tapahtumapaikkojen visuaalista kartastoa. Katsojana en ymmärrä sitä, missä tarina tapahtuu, miten tapahtumapaikat sijoittuvat draamalliseen kehyskertomukseen eli missä nämä ihmiset elävät. Elokuville ei ole kehitelty omaa elokuvallista aikakauttansa. En tarkoita tällä epookkia. Epookki historiallisena faktana ei sinällään ole taideteoksessa kiinnostavaa. Tyylihistoriallinen opetus elokuvan muodossa on köyhää visuaalista ajattelua. Elokuvalla pitää olla oma, siihen luotu, maaginen ja jännittävä maailmansa — vaikka elettäisiin nykyajassa.

Elokuvista on myös luettavissa rahan ja ajan puute sekä rahan jakaminen liian moneen kohteeseen. Hyvän elokuvan tekemiseen tarvitaan paljon ennakkosuunnittelua. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Ennakkosuunnittelutyö — ajattelu — taas vaatii aikaa ja suunnittelevan ryhmän jäsenten taloudellista turvaa antamalleen ajalle. Ennakkosuunnittelu säästää myös rahaa lopputuloksen budjetista, mutta ennakkotyöskentelystä ei Suomessa haluta maksaa. Hyvällä ennakkovalmistelulla turvataan takuuvarmasti mahdollisuudet parempaan lopputulokseen, pelkästään tuotantoraha ei takaa elokuvan hyvää laatua. Hyvälläkään elokuvaajalla ei ole kuvattavaa, jos elokuvan visuaalista tapahtumamaailmaa ei ole ajateltu; eli lavastaja, Production designer tai Art director ei ole saanut tehdä ennakkotyötä yhdessä muun suunnittelevan ryhmän kanssa. Pirjo Honkasalo, elokuvaohjaaja (YLE Teema 12.2.2012) dokumentissa Honkasalo korostaa viisaasti ennakkosuunnittelun erittäin tärkeää merkitystä. Hän puhuu jopa dokumenttielokuvalle löydettävästä ”paikasta ja lavasteesta” ja hän pohtii sitä, miksi elokuvien sisältö on tänä päivänä suunnattu 12- vuotiaiden henkiselle tasolle.

And the Oscar goes to?

Kotimaiset tuottajat tuntuvat ajattelevan, että halvasti, kepeästi ja nopeasti tuotettu tuottaa eniten voittoa. Suomalaisen elokuvan sisällöllinen kehitys ja taiteellinen omaperäisyys ei näytä olevan ensisijainen tavoite. Suomalaisen elokuvan todellinen kansainvälisyys on valovuosien päässä. Vaikka Peter Jacksonilla on Hobitti -elokuvaa ohjatessaan käytössään valtava tuotantokoneisto, suuri budjetti ja kaikki mahdollisuudet taivaan kannen alla, vaatii tällainen hanke myös todella paljon seinähullua rohkeutta, laajaa ammattitaitoa, näkemystä ja vuosien työn.

Ei ole suuri yllätys, että Aki Kaurismäen Le Havre nousee vuoden parhaan kotimaisen elokuvan paikalle. Se on elokuvana eheä. Sen kaikki osa-alueet ovat tasapainoisessa suhteessa keskenään. Elokuvalla on selkeä ja syvällinen, ehkä naiivikin sanoma. Le Havren kuvaus (Timo Salminen), värimaailma ja kuvauspaikat ymmärtävät toistensa tyylilajin. Ne ovat oleellinen osa kerrontaa. Ne tukevat elokuvan henkilöiden mielialoja, sosiaalista taustaa ja elokuvan eettistä runollisuutta. Vaikka elokuvan visuaalinen maailma ei tuo juurikaan mitään uutta Aki Kaurismäki-elokuviin, se on toteutukseltaan kuitenkin erittäin taitava kokonaisuus ja sillä on selvästi taiteelliset lähtökohdat. Vaikka en olekaan suuri Aki Kaurismäen elokuvien pönkkönäyttelemisen ihailija, niin on sanottava, että Elina Salo esiintyy elokuvassa todella sisäistäen tarinan eeppisyyden, eleettömästi, mutta silmillään lämpimästi tunteita ilmaisten. Salo on valloittava esimerkki elokuvanäyttelemisestä parhaimmillaan.

Hämmentävä kokemus oli Mika Kaurismäen elokuva Veljekset, jossa hyviä, eturivin näyttelijöitä ryöstöviljellään hätäisesti kokoonkyhätyn käsikirjoituksen pohjalta. Tarinan lähtökohdat sisältävät sinällään mielenkiintoisia ideoita, mutta itse dialogi jätetään kuvauksissa selvästi näyttelijöiden improvisoinnin varaan. Hyvätkään näyttelijät eivät osaa ohjata itseään itse, eivät näe itseään linssin läpi, eivät kykene itsenäisesti kannattamaan juonta ja tyylillisesti yhtenäistä puheenkuljetusta. Tekotapa olisi tarvinnut toteutuakseen onnistuneena elokuvana todella pitkän kuvausajan. Kannatan mitä suurimmassa määrin kokeilua, mutta tällainen kokeilu vaatii aikaa, se ei säästä sitä — eikä rahaa. Toinen elokuvakatsojana ristiriitainen elämys oli Likainen Pommi, jossa ohjaaja Elias Koskimies selkeästi hakee jotain omaansa, kerronnassa on erilaisia kuvallisia ja sisällöllisiä, uutta hakevia, suomalaisen elokuvan traditiosta poikkeavia keinoja, visuaalisuus on yhteisesti mietitty, päähenkilöä näyttelevä Malla Malmivaara selviää annetusta tehtävästä moitteettomasti — mutta lopputulos ei koukuta. Ehkä vika on aiheessa, joka mainosmaailman kliseineen on kuitenkin liian torjuva. Kannustan ohjaajaa, kuvaajaa, leikkaajaa, visualisteja ja muuta tuotantoryhmää kuitenkin lämpimästi jatkamaan valitsemallaan tiellä.

Matka Edeniin, Rax Rinnekankaan elokuva, paljasti ohjaajan kuvataiteilijataustan nautittavalla tavalla. Tämän katsoin tietokoneelta ja kaikki kuvat saivat sydämeni hypähtämään. Hienoja rajauksia, kuvan kompositioita ja maisemat toimivat todella mahtavina elokuvan lavasteina. Itse tarina seisoo liian kauan paikallaan ja esiintyjät ovat liian hitaita, mutta kokemus jäi askarruttamaan mieltäni pitkäksi aikaa. Jos lavastaminen ja pukusuunnittelu olisi metritavaraa, ehdoton voittaja työn määrässä olisi Peter Lindholmin ohjaama Missä kuljimme kerran. Elokuva jää täydellisesti tylsän epookin vangiksi. Näyttelijä Jessica Grabowsky vaihtaa vaatteita melkein joka kuvaan, kaikki on kovin täydellistä, kuitenkin ilman hengittävää ilmaa ja abstrahointia. Elokuvan valaisu on kuin suoraan huonosta TV-studio-ohjelmasta. Valaisu paljastaa kaiken liian realistisesti. Elokuvan lavastusta tai pukusuunnittelua ei elokuvataiteen osana ole olemassa ennen kuin sen tunnelma on luotu valoilla ja kuvaaja on kuvannut näkemänsä ammattitaitoisesti ymmärtäen. Elokuvassa suunnittelijoiden tulee kuvitella ja tietää selkäytimessään, miltä kaikki näyttää lopullisessa elävässä kuvassa. Suuri työ voi myös turmeltua yhteisen näkemyksen puutteessa.

Hyvä poika ja Iris käsittelevät samaa aihetta. Keskiössä on taiteellinen yksinhuoltaja-äiti ja vinoutunut lapsisuhde, tapahtumat vain sijoittuivat eri aikakausille. Kummallakin elokuvalla on omat ansionsa. Hyvässä pojassa näyttelijä Elina Knihtilä tuo tulkinnallaan ohjaaja Zaida Bergrothin elokuvaan lisää julmaa hurjuutta, muutenkin ohjaajan ote on nykyaikaisen raikas ja näkemyksellinen, mutta elokuva jää kokonaisuudessaan hieman keskeneräiseksi. Tarinan ja visuaalisen kerronnan erilaisuuden vuoksi pidin paljon Ulrika Bengtsin ohjaamasta Iriksestä. Sen kerrontaan kuuluvat unikuvat laajentavat ja avartavat tarinaa. Tilojen tunnelma ja aitous ovat uskottavia kuitenkin liikaa kiinnittämättä huomiota museaalisiin totuuksiin aikakaudessa. Valitut paikat ja tilat luovat elokuvaan lapsuudenmaisemien avaruutta ja äärettömyyttä. Lavastus korostaa elokuvan maanläheistä sympaattisuutta. Taru Mäkelän ohjaama Varasto taas on näyttelijöiden elokuva. Kerronta tosin sisältää täysin epäuskottavasti toteutettuja jaksoja, kuten Aku Hirviniemen esittämän hahmon hetkellinen vajoaminen laitapuolen kulkijoihin. Elokuvan katsojasuosio perustuu TV-sarja Putouksen kaltaiselle näyttelijä-hypetykselle. Pidän erittäin suotavana ilmiönä, että Suomessa hulluttelu ja itsensä nolaamisen pelottomuus ja sitä kautta uskallus ja revittely lisääntyvät, mutta elokuvaa katsomossa katsoessani välillä tuntui, että yleisö reagoi ainoastaan siksi, että joku näyttelijä on ns. televisiosta tuttu. Ehkä en vain ole huumorintajuinen tai ehkä kärsin siinä vaiheessa jo pahasta taisteluväsymyksestä.

Parhaina kokoiskokemuksina ja tarinoita pidin kuitenkin Sakari Kirjavaisen ohjaamaa Hiljaisuutta ja Aleksi Mäkelän ohjaamaa Kotirauhaa. Samuli Edelmann ja Santeri Kinnunen näyttelevät Kotirauhassa luontevasti toisiaan tukien. Elokuvasta aistiin veljellisen kemian. Elokuvan juonenkerronta on sujuvaa ja luontevaa. Hiljaisuuden käsikirjoitus (Esko Salervo) on aiheen lähtökohdiltaan kiinnostava ja tavallisuudesta poikkeava. Joonas Saartamo, Ilkka Heiskanen ja Joanna Haartti ovat uskottavia esittäminään roolihenkilöinä. Elokuva vaikutti pitkän aikaa sieluni syövereissä; elämän realistisen raadollisuuden kuvauksena.

Hella W

Elokuvan kompastuskivi on lopullisen tarinan ohuus. En kuitenkaan voi täysin uskoa sen olevan Outi Nyytäjän vika. Ensimmäisellä kerralla katsoessani olin syvästi närkästynyt ja vihainen siitä, että elokuvan nykyaikainen, todella ammattitaitoinen — hieman kokeilevakin — kuvaus ei tulisi pelastamaan tätä elokuvaa. Olin murheissani Tiina Weckströmin puolesta, joka on mahtava näyttelijä isolla N:llä, hänestä olisi saanut tulkitsijana enemmänkin irti. Kun palasin siihen takaisin visuaalisuuden näkökulmasta, totesin, että kuvaajan (Peter Flinckenberg), valaisijan, lavastajan (Kari Kankaanpää) ja pukusuunnittelijan (Anu Pirilä) yhteistyön lopputulos on saumatonta. Lavastajan tilallinen ja materiaalinen ajattelu ei rajaudu pelkästään uskottavan epookin luomiseen — vaan elokuva luo oman elokuvallisen ja historiallisen uskottavuuden. Lavastus sitoo tarinaa kokonaiseksi. Tilat sitoutuvat tarinaan, ovat kuvauksellisesti syviä, laajoja ja kolmiulotteisia sekä korostavat elokuvan jännitteitä. Elokuva yksinkertaisesti näyttää hyvältä.

Lavastus on aina osa dramaturgiaa, kuvausta ja valaisua. Näyttelijät elävät tässä elokuvaa varten luodussa maailmassa. Lavastamisella on elokuvassa paljon suurempi sisällöllinen ja kerronnallinen merkitys kuin realististen huoneiden stailaaminen ja roskaaminen, olemassa olevan piilottaminen tai esineiden siirtely kameran eteen. Lavastajan työ on ajattelutyötä.