Kokeileva ja visuaalinen 1980-luku

70-luku toi suomalaisiin teatteriesityksiin sisällön. 80-luku oli vahvasti visuaalisuuden aikakausi. Minä valmistuin Taideteollisesta korkeakoulusta (nykyinen Aalto) lavastustaiteen laitokselta vuonna 1984 ja ajattelin, että nämä kaksi asiaa voisi yhdistää ja muuttaa maailmaa teatterin visuaalisen ajattelun kautta. Jälkiviisaana voin sanoa, että ei voinut. Sisällön ja sivistyksen katoaminen kysynnän vuoksi näyttää väistämättömältä. Visuaalisuus ei Suomen teatterinäyttämöillä ole kehittynyt sitä vauhtia kuin kuvittelin. Meillä ei ajatella laajasti sisällöllisen tarjonnan lain kautta — meillä jyllää tällä hetkellä kuviteltu kysyntä. Pakko tunnustaa, että olin väärässä.

Vuoden 1984 kesällä kohistiin maailmanlaajuisesti Savonlinnan Oopperajuhlien esityksestä Kuningas lähtee Ranskaan, joka oli Kalle Holmbergin ohjaus ja jossa Ralf Forsströmin upea itämaisesta estetiikasta vaikutteita saanut ja materiaalirikas visuaalinen suunnittelu oli varastaa koko show’n. Ralf Långbacka ohjasi Boris Godunovin (1985) Helsingin kaupunginteatterille. Forsströmin suunnittelemat ruhtinaiden mustavalkoisin raidoin, ruuduin ja turkiksin koristellut vaatteet edustivat aikakauden näyttävyyden vaatimuksia parhaimmillaan. Minä aloitin myös urani komeasti, taiteellisesti kunnianhimoisissa tuotannoissa — Jorma Uotisen tanssiteoksen Kalevala (1985) lavastus- ja pukusuunnittelijana Helsingin kaupunginteatterin suurella näyttämöllä ja Päivi Hartzellin elokuvan Lumikuningatar (1987) Art directorina, lavastus- ja pukusuunnittelijana. Ingmar Bergmanin visuaalisesti runsas ja muhkea elokuva Fanny ja Alexander (1982) toimi suurena innoittajana. Sain heti alussa hallittavakseni suuret tuotannot.

80-luvulla kaikki olikin suurta, Suomessa elettiin taloudellista nousukautta ja vahvan hyvinvointivaltion aikaa. Kehitysmaat ja Latinalainen Amerikka ajautuivat kuitenkin syvään velkakriisiin. Englantia hallitsi pääministerinä koko vuosikymmen rautarouvaksi nimetty Margaret Thatcher. Irakin ja Iranin sota alkoi. USAn presidenttinä aloitti vuonna 1981 voimakkaasta asevarustelupolitiikastaan tunnettu Ronald Reagan. Suomea koko elämäni johtanut presidentti Urho Kekkonen erosi tehtävästään terveydellisin perustein ja vuotta myöhemmin 1982 valittiin uudeksi presidentiksi Mauno Koivisto. Kesällä -86 Kekkonen poistui lopullisesti. Myös Neuvostoliiton pitkäaikainen johtaja Leonid Brežnev kuoli ja Neuvostoliiton viimeisenä päämiehenä sitä johti vuodesta 1985 Michael Gorbatšov ideologianaan perestroika ja glasnost. Suomen merkittäviä avainhenkilöitä politiikassa olivat Kalevi Sorsa ja Harri Holkeri sekä Suomen Maaseudun Puolueen Veikko Vennamo rötösherrajahteineen.

Aikakauden mieleenpainuvimpia dokumenttimaisia, suomalaisia elokuvia oli Tapio Suomisen ohjaama Täältä tullaan elämä (1980) käsikirjoittajinaan elokuvaaja Pekka Aine ja professori Yrjö-Juhani Renvall. Television sarjaohjelmina pyörivät Hill Street Blues, Ritari Ässä, Miami Vice, Ihmemies MacGyver ja Lauantaitanssit. Montreux’n filmifestivaaleilla hopeisen ruusun voittanut Velipuolikuu edusti aivan uudenlaista visuaalista televisioestetiikkaa, Satu-Marja Nygrén suunnitteli siihen hauskan, ilmavan ja omaleimaisen kokonaisilmeen. Vuosikymmentä on kutsuttu myös juppien ajaksi. 70-luvulla alkanut diskomusiikki -aalto hiipui, Suomi-rock ja Manse-rock elivät kulta-aikaansa. Pop-idoleina vaikuttivat metroseksuaaliset tähdet kuten David Bowie, Michael Jackson, Boy George, Prince, Madonna ja Suomessa Dingo. Myös Punk mustine vaatteineen levisi Suomeen laajemmin. Music Television levitti musiikkivideoita ympäri maailmaa ja vaikutti suuresti visuaalisuuteen elokuvan ja teatterin alueilla. Solarium -rusketus, olkatoppaukset, valtavat ja pyöreät silmälasit, vaalea huulipuna, miehillä kihara ja pitkä niskatukka sekä kaikenlainen glitter olivat muodissa. Kalliit merkkivaatteet ilmestyivät nuorisomuotiin. Aerobic-buumi levisi kuntoilun muoti-ilmiönä. Toisaalta aikaisempien aikakausien mukanaan tuoma seksuaalinen vapaus ja irtosuhteet kokivat suuren kolauksen uuden, pelottavan ja tappavan AIDS -taudin levitessä.

Performanssi -käsite rantautui Suomeen. Johtavana tähtenään poikkitaiteellinen Jack Helen Brut -ryhmä, joka keskittyi esityksissään tilan, valon, liikkeen, rytmin ja kuvataiteen tutkimiseen sekä niiden yhdistämiseen. Vanhalla ylioppilastalolla Helsingissä järjestettiin suuria performanssi-taiteesta esikuviaan ottavia muotinäytöksiä. Teatterikorkeakoulussa kohistiin. Jouko Turkan taiteellisesti komean Helsingin kaupunginteatterin kauden jälkeen hän aloitti Teatterikorkeakoulun näyttelijäntyön sekä ohjaajantyön professorina ja rehtorina. Turkan kausi teatteripedagogina ja koulussa opettaneen dramaturgi Jussi Parviaisen kirjoittama Jumalan rakastaja (1985) Ryhmäteatterissa saivat laajasti huomiota mediassa. Teatterikorkeakoulun neljän opiskelijan eli Jumalan teatterin Oulun teatteripäivillä (1987) esittämä provokaatio paisui skandaaliksi ja johti lopulta rehtori Outi Nyytäjän eroamiseen.

Myös Lavastustaiteen laitoksen ja Teatterikorkeakoulun yhteistyö oli 80-luvulla hetken katkolla. Lavastustaiteen koulutusohjelmaa yritettiin yhdistää Teatterikorkeakouluun. Lavastustaiteen opettajat — etujoukoissa Paul Suominen ja Måns Hedström — vastustivat sitä jyrkästi peläten laajan kuvallisen sivistyksen katoamista opiskelijoiden perusopinnoista. Myös Taideteollisessa korkeakoulussa harrastettiin ”harhaoppineiden” puhdistusta. Vanhat 70-luvun opettajat saivat lähteä. Ainoastaan emeritusprofessori Severi Parkon virka onnistuttiin säästämään opiskelijoiden laajan ja sinnikkään taistelun vuoksi. Oma kurssinikin kirjoitteli koulun tilanteesta Helsingin Sanomien yleisönosastolle opiskelijanimimerkeillä Usko, Toivo ja Rauha.

Tanssi eli suurta nousukauttaan. Tanssiesitykset ja harrastajatanssikoulut vetivät magneetin lailla osallistujia ja katsojia. Teatterikorkeakouluun perustettiin Tanssitaiteen laitos ja hieman myöhemmin perustettiin Tampereelle myös Valo- ja äänisuunnittelun laitos. Jorma Uotisen teoksissa mukana työskennellyt, Ranskasta tänne muuttanut valosuunnittelija Claude Naville nosti aistikkaalla valosuunnittelullaan valon merkityksen näkyväksi. Uusi visuaalisuus hurmasi yleisön. Valosuunnittelun nousu omaksi ja vaikuttavaksi taidelajikseen tapahtuikin juuri tanssitaiteen kautta puheteatterinäyttämöille. 1987 Helsingin kaupunginteatteri jaettiin kolmeen tuotannolliseen yksikköön: Suuri näyttämö, Pieni näyttämö ja Tanssiryhmä. Siitä lähtien tanssiryhmä on säilyttänyt itsenäisyytensä teatterissa. Vaihtoehtoliikkeet ja ekologinen ajattelu lisääntyivät. Koijärvi -liikkeen kahliutuneita mielenosoittajia vastaan nostettiin syytteitä ja 101 tuomittiin sakkoihin niskoittelusta ja haitanteosta. Vallatussa Lepakkoluolassa, entisessä Liekkihotellissa ja Suomen Väri- ja vernissatehtaan varastossa Helsingissä aloitti toimintansa Radio City. Kaupallisten radiokanavien mukana tuli myös uusi kanava mainonnalle, radiomainonta.

Teatteriesitykset siirtyivät hetkeksi pois normaaleilta näyttämöiltään. Vaasan kaupunginteatterissa lavastaja Tiina Makkonen ja ohjaaja Juha Malmivaara tekivät Timo Mukan Kyyhky ja unikko -teoksesta (1982) unohtumattoman, kokonaisvaltaisen ja visuaalisesti installaationomaisen esityksen vanhaan ravintolasaliin. Ohjaaja Kalle Holmberg ja skenografi Ralf Forsström valtasivat Ateneumin museotalon ennen remontointia Teatterikorkeakoulun esitykseen Kepillä on kaksi päätä (1983). Vuonna 1988 Turun kaupunginteatterin tuotantona esitettiin Turun Köysitehtaalla Juha Malmivaaran ohjaama näytelmä Kohtauksia eräästä telotuksesta ja Laura Jäntin ohjaama Punahilkka Hjeltin talossa, molemmissa lavastajana oli Tiina Makkonen.

Vuosikymmen loppupuolella alkoi tapahtua asioita, joita ei oikeastaan koskaan uskaltanut ajatella tapahtuvaksi. Vuonna 1986 räjähti Tšernobylin ydinvoimalaitos. Latvian pääkaupungissa Riikassa oli valtaisat mielenosoitukset ydinvoimalaonnettomuuden ja ympäristönsuojelun vuoksi. Myös Viron ympäristöliike nousi tapahtumien seurauksena ja vuonna 1987 vaadittiin jo Viron itsehallintoa ja taloudellista itsenäisyyttä. Seuraavana vuonna alkoi nelivuotinen Viron ”laulava vallankumous”. Tässä laululiiketapahtumassa oli myös mukana monia suomalaisia artisteja. Kapinaliike laajeni koko Baltiaan ja itsenäistymistaistelu alkoi.

Bernardo Bertolucci ohjasi elokuvan Viimeinen keisari (1987) ja Wim Wenders ohjasi elokuvan Berliinin taivaan alla (1987). Minä aloitin urani ainoan vakinaisen virkan, lavastajana Lahden kaupunginteatterissa. Olin saanut kutsun toiseksi parhaana ehdokkaana ja siitä syystä ilmeisesti en suhtautunut paikan pysyvyyteen sen vaatimalla arvokkuudella ja lähdin melko pian ulkomaille. Kiertelin Thaimaata, Filippiinejä, Malesiaa, Hongkongia ja mahtavan kauniina kevätpäivinä 1989 vierailin myös Pekingissä. Kävin Kiinan muurilla, Kielletyssä kaupungissa, pyöräilin Keisarin kesäpalatsiin ja ihmettelin Tianmenin aukion suuruutta. Törmäsin joka paikassa samaan ystävälliseen ja englantia puhuvaan kiinalaismieheen, joka tunnisti minut vuokrapyöräni rekisterikilvestä. Paluumatkallani kotiin, katsoin Lontoossa kauhistuneena uutisia: Taivaallisen rauhan aukiolla tapahtui opiskelijoiden raaka teloitus. Se ei tuntunut mitenkään todelliselta. Sama kokemus toistui vielä toisen kerran, katselin myöhemmin uutisia marraskuussa Thaimaassa, valtava määrä väkeä protestoi Berliinissä. Berliinin muuri murtui. Itä-Saksa hävisi maailmankartalta.