Vastatuulessa vene kulkee lujempaa

Reija Hirvikoski

Istahdimme hetkeksi keskustelemaan ystävästämme, kollegastamme ja opettajastamme Måns Hedströmistä ja hänen merkityksestään suomalaisen teatterin visuaalisuuteen ja lavastustaiteen opetuksen kehittämiseen. Ajatuksia ja muistikuvia kanssani vaihtavat lavastus- ja pukusuunnittelijat Ralf Forsström ja Kimmo Viskari. Måns oli suuri vaikuttaja urallamme — läheinen, mutta samalla kuitenkin etäinen. Jos halusi olla hänen kanssaan yhteydessä ystävänä, oli itse oltava aloitteentekijä.

Meitä kaikkia yhdistää myös Månsin myötävaikutuksella saatu asenne, ettei taiteessa tai elämässä mikään ole mahdotonta, jos sitä oikein haluaa. Itse olen Månsilta oppinut sen, että ohjaaja on skenografin tasavertainen työkumppani, ja että esittävässä taiteessa — valittu lavastusmaailma on kaiken suunnittelun lähtökohta.

Måns Hedström loi kiertävien ja pienten ryhmien näyttämöestetiikkaa, mutta hän vaikutti merkittävästi myös laitosteattereiden suurten näyttämöiden visuaaliseen dynamiikkaan. Suunnittelun keskeisenä lähtökohtana hänen töissään oli aina tila ja sen synnyttämät ajatukset tai tuomat haasteet. Tilan tuli aina olla näytelmän kannalta toimiva. Monesti hänen luomansa visuaalinen maailma pakotti myös näyttelijät — ohjaajien lisäksi — aivan uudenlaisen ilmaisun hakemiseen omalle tulkinnalleen.

Tuttavuuden myötätuuli

Ralf Forsström oli jo Månsin lapsuudenaikainen ystävä ruotsinkielisestä poikakoulusta. Luokan poikien yleinen mielenkiinto kuvataiteisiin ei ollut kovinkaan aktiivista ja siitä syystä sen aikainen opettaja, taiteilija Åke Hellman oli kehittänyt oman metodinsa kiinnostuksen nostamiseksi. Hän kertoi piirustustunneilla tarinoita kesäisistä matkoistaan Euroopan kulttuurikohteisiin ja oppilaiden tehtävänä oli sitten kuvittaa näitä kertomuksia. Måns ja Ralf osoittivat innostusta näitä kuvitettavia tarinoita kohtaan — ystävystyivät keskenään — ja päätyivät melkein Åke Hellmanin yksityisoppilaiksi. Ralf lopetti koulun ja Måns jatkoi vielä ylioppilaaksi. Molemmat opiskelivat Taideteollisessa oppilaitoksessa sisustussuunnittelijoiksi, mutta Måns kolme vuotta Ralfia myöhemmin.

Ralf aloitti työt teatterissa vuonna 1963. Kun Kaisa Korhonen ohjasi Ylioppilasteatterissa ensimmäistä ohjaustaan Pikkuporvarihäät (1965), hän kysyi Ralfin kehotuksesta Månsia lavastajaksi tähän produktioon. Tällä suosituksella Ralf tuli tietämättään vaikuttaneeksi kokonaisen teatteriaikakauden estetiikan suuntaan, ja Måns jäi toteuttamaan elämäntyötään teatteritaiteen saralla.

Itse tulin opiskelemaan Taideteolliseen korkeakouluun lavastustaiteen osastolle vuonna 1979 tilanteessa, jossa kaikki perinteiset opiskelusuhteet Teatterikorkeakouluun olivat poikki. Meistä oli päätetty tehdä kummallinen kokeilukurssi, jolla oli yhteisiä tunteja vain elokuvapuolen kanssa. Olin ollut harrastajanäyttelijänä Helsingin Kellariteatterissa ja ymmärsin varsin nopeasti, että opiskelu tulisi muodostumaan sangen ontoksi ilman teatteriohjaajakontakteja ja kunnollista teatterialan opetusta. Saimme tietää, että lavastusosaston ylemmällä vuosikurssilla oli yhdessä aineessa mielenkiintoista opetusta ja kiehtova, uusi opettaja: Måns Hedström. Kurssini suostutteli Månsin mukaan ideaan, että kävisimme itse kysymässä ja luomassa kontaktit Teatterikorkeakoulun ohjaajatyön laitokselle, jossa vastaavana opettajana silloin toimi ohjaaja Kurt Nuotio. Omalla sinnikkyydellämme saimme Teatterikorkeakoulun vastaavan vuosikurssin ohjaaja- ja dramaturgiopiskelijat vuodeksi yhteisille tunneille, joilla opettajinamme toimivat sitten Nuotio ja Hedström. Adoptoimme Månsin luokanvalvojaksi, opettamaan omaa kurssiani koko opiskeluajaksi eli viideksi vuodeksi. Itse toimin myöhemmin myös Månsin assistenttina tehden pienoismalleja. Lyhyen aikaa 80-luvun lopulla olin kiinnitettynä kollegana Lahden kaupunginteatterissa, jossa Måns teki omaa julistesarjaansa ja minä sain tehdä omaani.

Kimmo Viskari tuli opiskelijaksi lavastustaiteen laitokselle vuonna 1982, jolloin Måns oli jo vakiintunut tuntiopettaja skenografian perusteissa. Silloin Måns Hedström tuli hänelle vähitellen tutuksi taiteilijana muiden opettajien joukosta — ”kuuntelemalla sitä, mitä hän puhui”. Myöhemmin, vuosina 1985–1990, he tekivät lukuisia yhteistöitä Helsingin Kaupunginteatterissa visuaalinen suunnittelu -nimikkeen alla. Käytännössä työnjaoksi muodostui, että Måns vastasi lavastuksesta ja Kimmo puvuista, vaikka kummallakin oli veto-oikeus toisen suunnittelutyöhön. Sitä ei kuitenkaan juuri koskaan käytetty, sillä taiteellinen yhteistyö oli hedelmällisen mutkatonta ja saumatonta.

Opetuksen merikartta

Opettajana Måns Hedströmillä houkutteli älylliseen leikkiin ja haastoi aina oppilaan kilpailuun kanssaan. Ilmeisesti hänellä oli ollut jo taideopiskelijana halu herättää ja ravistaa ihmisiä ajattelemaan. Samaan aikaan Taideteollisessa oppilaitoksessa Månsin kanssa ensimmäisellä vuosikurssilla opiskelleet muistelevat, että Kaj Franck piti hänestä heti aivan erityisesti. Måns oli ratkaissut Franckin antaman materiaalitehtävän opettajaa ja muiden oppilaiden ajatusmaailmaa järkyttäen. Tehtävänantona oli ollut rakentaa jostain materiaalista kolmiulotteista pintaa. Måns oli yhdistänyt omaan analyyttiseen pintaratkaisuunsa kaksi äärimmäistä vastakohtaa. Hänen ratkaisunsa oli pehmeä pumpulimatto, jossa oli teräviä partakoneenteriä poikittain. Myöhemmin opettajana hän myös aina provosoi meitä opiskelijoita yllättämään.

Ralf Forsström: Måns oli ainoa, joka jatkoi Kaj Franckin pedagogisia periaatteita, siis periaatteessa Bauhaus-opetusta. Kaikki muut tekivät jotain huuhaata, mutta Månsilla oli hyvin periaatteellinen lähtökohta. Hän väitti itse, että hän oli lavastuksella ainoa, joka käyttää Bauhaus-pedagogiikkaa opetuksessa.

Reija Hirvikoski: Pitää paikkansa lavastustaiteen osalta, mutta Taikin taidetunneillahan opettajat olivat silloin vielä franckilaisia.

Kimmo Viskari: Minulla ei ole Franckiin mitään suhdetta, mutta ensimmäisenä tulee mieleen hänen käsityksensä siitä, mikä on kaunein astia. Se on ruisleipä.

RF: Tai kalakukko.

KV: Nimenomaan. Ne muodostavat, ne ovat astia ja ruoka yhdessä.

RF: Se oli ekologista. Mitään ei jää. Silloin kun me opiskeltiin, niin Franck piti sen ensimmäisen peruskurssin. Silloin näitä perusperiaatteita ympättiin. Saatiin kaikki aikamoinen pistos funktionalismiin. Filosofinen ajattelu tulee Franckilta. Ja tämä täytyy muistaa, kun alkaa ihmetellä Månsin minimalismia, että se lähtee siitä aikakaudesta. Se on myös Franckin opetusta. Mutta voisin vielä hypätä takaisin noihin nuoruudenvuosiin. Me oltiin luokkatovereita siihen asti, kunnes minä sitten lähdin keskikoulun jälkeen pois koulusta. Silloin me jo tehtiin yhteistyötä teatterissa: meidän koulussa tehtiin aktiivisesti teatteria ja me oltiin mukana avustajina Studentteatternissa. Olen ohjannutkin Månsia. Se oli ihan karmean huono näyttelijä, mutta hauskaa meillä oli.

RH: Minulle on ainakin jäänyt selkärankaan ne kaksi ohjetta, joita Måns aina takoi meille koulussa, että pitää keksiä ”yksi materiaali”, mistä se koko suunnittelutyö lähtee ja ”kiteyttää” ratkaisu siihen materiaaliin. Ei ollut edes kauhean vaikea hyväksyä sitä.

KV: Oli yhteinen kieli.

RF: Måns oli muuttanut sen klassisen periaatteen, joka arkkitehdeille opetettiin, että yhdessä piirustuksessa saa käyttää kolme puulajia, kolme materiaalia. Hän muutti sen sitten teatteriin, että vain yksi materiaali, mikä tietysti lähti hänen tavastaan tehdä. Mitä vähemmän mahdollisuuksia on, sitä välttämättömämpää on kehittää nerokas ajatus, miten sen kääntää voitoksi. Se on ihan sama kuin, jos on pilari keskellä näyttämöä, niin miten sitten käytät sen pilarin hyväksesi. Tämä on sitä köyhän teatterin ajattelua.

Kapteenin varmuus

Måns Hedström oli aina kaiken ytimessä mukana, mutta kuitenkin vähän syrjässä. Måns oli se, joka istui hiljaa silloin kun muut puhua pölpöttivät ja valmisteli omaa ajatustaan. Sitten kun hän puhui, muut vaikenivat. Ideat olivat usein yllätyksellisiä ja vaativat sulattelua. Månsilla oli aina mielessä jokin älyllinen jekku, josta hän itse erityisesti nautti. Hän jaksoi aina olla innostunut omista ideoistaan. Hän halusi aina keksiä itse. Oli se sitten lavastus, taulunvuokraus-business tai täydellinen itsetislattu konjakki. Muiden tehtävä oli luottaa ja ihailla.

RF: Aina piti keksiä jotain uutta. Kun hän teki tuolin, joka on istuin — niin hän yritti keksiä uuden tavan istua. Sehän on Bauhausin periaatteita. Måns kehitti oman yksinkertaisuusperiaatteensa. KOM teki silloin kiertueita, esitysten piti mahtua henkilöautoon, ja siitä tuli sitten lavastusperiaatteeksi ”kaksi maitotonkkaa ja yksi lauta”. Kun lähdetään tekemään jotain ihan uutta, täytyy vain löytää se materiaali, olkoon se voi tai savi, ja siitä lähdetään tekemään. Sitä piti kokeilla ja siitä piti keskustella. Ja tuliko siitä mitään? Monta kertaa siitä tuli. Se oli työskentelymetodi.

KV: Opin näkemään sen, miten Måns sai ne asiat läpi. Se hänen perusoivalluksensa tai väite, tai se minkä hän lanseerasi, niin se oli niin hyvin mietitty, että vaikea oli kenenkään panna hanttiin. Ohjaajat saattoivat ensin huokailla, että mitä ihmettä. Kuitenkin kun idea tuntui vaistonvaraisesti hyvälle, siihen lähdettiin mukaan. Måns myös ihan uskomattoman vahvasti puolusti omaa ratkaisuaan. Hän oli koko ajan valvomassa, että siitä pidetään kiinni. Månshan oli lähes sataprosenttisesti harjoitustilanteessa läsnä. Hän vahti sitä, että ohjaaja ei heikkona hetkenään tai uskon puutteessa heittänyt ideaa romukoppaan. Måns piti siitä kiinni ja oli pönkittämässä ohjaajaa, psyykkaamassa. Hän teki kaiken niin hyvällä itseluottamuksella, uskolla itseensä. Hän oli niin vilpitön siinä. Väistämättä ihmiset uskoivat. Månsilla oli myös onni työskennellä hyvien ohjaajien kanssa.

RH: Minä oikeastaan tässä tajuan, että olen aina ajatellut erääksi syyksi siihen, miksi Måns sai kaikki ideansa läpi, hänen auktoriteettiaan, ja sitä että hän tuli ns. teatterin ulkopuolelta — oli koulutukseltaan sisustusarkkitehti. Eihän se pidä paikkaansa. Månshan oli myös näytellyt siellä Studentteatterissa, vaikka hän nyt oli huono näyttelijä, niin hän silti syvällisesti ymmärsi teatteria ja tiesi näyttelemisestä. Niin että hän meni ohi sen sabluunan, johon lavastaja suppeasti kuuluu.

RF: On syytä ottaa huomioon, että Måns tulee kulttuuriperheestä, Kaivopuistosta. Hän oli siis poroporvarillisesta perheestä. Se oli hyvin aktiivinen porukka silloin. Äiti toimi myös Studentteatternissa ja hänen paras ystävättärensä oli Vappu Tuomioja. Måns on äidin toisesta avioliitosta. Isä oli insinööri. Niillä oli suuri asunto, ja 30-luvulla perheen ystäväpiiriin kuului sen ajan kulttuurivaikuttajia. Heidän kotonaan esitettiin mm. Kerjäläisooppera.

RH: Mutta juuri se on tuonut Månsille sitä itseluottamusta. Se on selvästi ollut pohja sille.

RF: Se on se pohja. Minusta tuntui, että se koti oli täynnä taidetta. Siellä oli Birger Kaipiaisen alkuperäistä keramiikkaa ja Birger Carlstedtin tauluja, modernismia. Se oli Månsin äidin maailmasta tullut vaikutus. Måns itsekin alkoi maalata hyvin aikaisessa vaiheessa tauluja. Ja hän käytti silloin 50-luvun lopulla akryyli-värejä! Niitä nyt ei voinut kukaan silloin käyttää! Mutta hän sai vapaasti värejä isän väritehtaalta. Ja tähän liittyy vielä pieni anekdootti. Muistan, että ehkä kolmannella luokalla meille tehtiin testi koulussa, ollaanko me värisokeita vai ei. Haluan kertoa tämän vain siksi, että tietyllä tavalla Månsin väriskaala oli aika omaperäinen. Testissä siis huomattiin, että Måns oli puoliksi värisokea. Ja tämä teki sen, että hän systematisoi värejä, jotka sopivat yhteen. Hän kehitti omat numeroidut väriskaalat. Numeroimalla hän pystyi käyttämään värejä, koska hän ei aina pystynyt niitä näkemään. Etenkin julisteista sen näkee, että hän kehitti oman skaalansa ja peitti osittaisen värisokeutensa. Måns rakensi itselleen heikkoudesta voiman.

KV: Toi on ihan uusi tieto, mutta todella hienosti hän peitti sen. Siinä vaiheessa, kun Måns lanseerasi meille tietokoneen käytön suunnittelussa (80-luvun alussa), ne ensimmäiset kokeilut, joita hän tietokoneella teki, niin ne olivat aika kiusallista katsottavaa juuri niitten värien takia.

RH: Eikä oikein koskaan oppinutkaan sitä tietokonetta.

KV: Just niin.

RF: Näistä julisteista vielä. Siihen aikaan maailman parhaat julisteet tehtiin Puolassa ja toinen huippu oli Kuuban poliittiset julisteet. Ne ovat hyvin voimakkaasti kyllä vaikuttaneet Månsin omaan estetiikkaan. Yksi osa teatterin imagosta oli juliste. Tämän Måns kehitti ihan huippuunsa KOM-teatterissa.

KV: Ylivoimainen Månsin töistä oli ehdottomasti Kuolemanlaiva ja siinä se lainapeite ja savi. Se oli hieno ja vahva väite, joka muodosti koko esityksen estetiikan ja kielen. Ilman sitä koko esitys olisi ollut aivan jotain muuta. Visuaalisuuden täytyy olla juuri noin merkittävää. Se on se, joka luo keskeiseltä osaltaan koko esityksen tyylilajin. En muista esitettiinkö se nyt Valkoisessa Salissa, sitä esitettiin monessa paikassa. Suhteessa siihen tilaan visuaalisuuden rujous ja näyttelijät alusvaatteissa oli vain vaikuttavaa. Kaikki muuttui lopussa siksi samaksi orgaaniseksi aineeksi. Se oli jotenkin mahtava, oikeanlainen monessa mielessä. Näen Månsin vaikutuksen kauhean selkeästi ja vahvasti, en niinkään siinä estetiikassa, mikä hänellä oli, vaan ajattelussa, siinä henkisessä perinnössä, mikä välittyy oppilaissa ja niiden ihmisten kautta, joiden kanssa hän työskenteli.

Kadonnut lokikirja

RH: Olen paljon miettinyt sitä, mihin se Månsin mukanaan tuoma ajattelu ja perintö kuitenkin on kadonnut ja missä ne ovat ne hyvät ohjaajat? Missä ovat ne visualistit, joilla on myös se oma vahva tahto? Jotta yhdessä pystyttäisiin vaikuttamaan siihen teatteriestetiikan ja teatterin sisällön eteenpäin viemiseen.

RF: Kun uusi sukupolvi 60-luvulla lähti hakemaan riemuvoittoaan teatterista, niin teatteri oli siihen aikaan hyvin vanhoillinen. Elettiin aikaa, jolloin napattiin B-komedioita ja farsseja Lontoosta ja Amerikoista. Se oli tällaista hyvin, hyvin kaupallista ajattelua. Haettiin varmoja markkinoita.

KV: Siihenhän on palattu.

RF: Ympyrä on sulkeutunut. Ylioppilasteatteri oli se laboratorio, mistä nämä ihmiset lähtivät liikkeelle. Me aloitettiin avustamalla siellä ja siitä vähitellen ruvettiin itse tekemään. Se on meidän peruskoulu teatterin tekemiseen. Sieltä ihmiset siirtyivät luontevasti ammattiteatterin puolelle. Se oli silloin uusi aluevaltaus. Mukaan tuli suuri määrä todella älykkäitä tekijöitä sekä ohjaajapuolelle että lavastuspuolelle. Silloin ruvettiin myös rakentamaan ammattiliitoa. Måns oli hyvin aktiivinen ammattiliitossa, jota me yhdessä rakennettiin. Me Månsin kanssa nostettiin näitä meidän palkkioita. Me aina kontrolloitiin, että ”mitä sinä saat ja mitä minä saan?”

KV: Tästä Måns puhui aina, se oli tärkeä asia.

RH: Onko tuossa ollut sitten oikeasti se salaisuus, että ihmisten on itse pitänyt kehittää oma filosofiansa siitä, miten haluaa tehdä ja sanoa? Sitä kun ei ole missään annettu. Nyt on ollut koulu ja koulutusta. Eihän tämä teatteri ja sen visuaalisuus ole kuitenkaan kehittynyt juuri minnekään.

RF: Totuushan on se, että näissä kouluissa olevat opettajat nykyisin tulee suoraan koulunpenkiltä, eikä niillä ole kokemusta kentältä. Sillä tavalla meidän ammattikunta vähitellen murenee. Tulee sellaisia keskivertolavastajia. Ei tule omaperäisiä taiteilijoita. Ei se kyllä ole ongelma, sillä kyllä ne ihmiset, jotka haluaa voimakkaasti tätä ammattia harjoittaa, niin kyllä ne sieltä nousee. Eivät ne tarvitse taidekoulutusta.

RH: No, sittenhän me olemme juuri siinä tilanteessa, että vain lahjakkaat nousee. Jos ne eivät ole liian lahjakkaita, että ne savustetaan ulos.

RF: Pitäisi palata siihen vanhaan malliin, jolloin otettiin kisällejä. Siihen on pakko mennä takaisin.

KV: Kyllä minä kuuntelen lämmöllä niitä juttuja 60-luvun Ateneumista, jossa ei ollut puhettakaan, että olisi ollut jokin hieno oma tila tai huone. Oltiin opettajan perässä kuin ankkalauma ja etsittiin jotain soppea, mihin asettua. Sitähän se vaan on. Siinä on ihminen, Master, ja hänen kuulijakuntansa. Koulujen rooli on vain tuottaa lisää keskinkertaisia ja työttömiä nuoria. Månsista on sanottava vielä se, että oli hän kyllä aikamoinen romantikko ja haaveilija. Muistan erään hienon vierailun Emäsaloon. Kesä ja Månsin kasvihuone. Hän oli saanut päähänsä harjoitella täydellisen siveltimen vedon. Hän oli varmaan aina ollut epävarma akvarellin suhteen ja oli päättänyt ottaa välineen haltuun. Ymmärrän sen hyvin sitä akryylitaustaa vastaan, joka antaa kaiken anteeksi. Menin sinne ja kaikki rakennuksen seinät, kaikki seinät, olivat täynnä niitä harjoitelmia. Eri väreillä, ristejä ja viivoja — kyllä ne yksittäiset vedot sitten olivat erittäin hienoja.

RF: Muistan myös, että hän maalasi laineita. Se oli tällaista ns. kiinalaista kalligrafiaa. Måns ja minä kilpapurjehdittiin nuorempana. Måns oli ruorissa. Tämä kertoo myös Månsin luonteesta. Måns oli erittäin taitava kapteeni. Ja Måns rakasti kovaa tuulta, vastatuulta. Se oli myös Månsin tapaa elää. Hän myös aina asettui vastatuuleen, koska vastatuulessa menee paljon kovempaa kuin myötätuulessa. Tämä oli meidän nuoruutta. Kun vanhemmat olivat maalla, me istuttiin Kaivopuistossa parvekkeella ja juotiin viskiä ja kuunneltiin Billie Holidaytä.

Lainehtiva mielikuva

Kun itse entisenä oppilaana ajattelen Måns Hedströmiä, näen hänet aina Emäsalossa ylpeänä esittelemässä rautakaupasta saatavaa, pienintä, lasista kasvihuonetta, jonka hän oli sijoittanut korkeille kallioille merimäntyjen katveeseen. Taustalla aukeaa aava, kimmeltävä ja kutsuva merenulappa. Se oli Månsin idea täydellisestä työhuoneesta. Lasikatossa oli valkoiset eteen vedettävät verhot liian auringonpaisteen ja kuumuuden estämiseksi. Tai sitten muistan hänet tuohtuneena kirjoittamassa — tupakka kädessään — vastalausetta huonolla suomenkielellään siihen, ettei lavastusosastoa saisi siirtää pois Taideteollisesta korkeakoulusta Teatterikorkeakouluun, koska myös korkeatasoinen kuvataiteiden opiskelu, jota vain Taik siihen aikaan tarjosi, olisi ehdottomasti säilytettävä lavastustaiteen opetuksessa. Tai sitten siitä, kuinka hän halusi opettaa meitä suomenruotsalaiseen kulttuuriin punssin ja hernekeiton kera. Tai siitä, että hän halusi tutustuttaa meidät Suomen hienoimpaan naisnäyttelijään, Soli Labbartiin, yöpymällä Solin luona Turussa. Me kuuntelimme häntä usein hymyssä suin — täynnä omaa itsevarmuutta, vinosti hymyillen, kuitenkin kiusallisen tietoisina siitä, että hän oli meidän Masterimme.