Vehnäntähkiä videokankaalla — suomalaisen teatterin visuaalisuudesta

Hei Mikko, terveisiä täältä Helsingistä sinne Berliiniin!

Kun mietin sitä, miten kaukaa tuttavuutemme on, niin omat mielikuvani palaavat aina vuoteen 2000, jolloin olimme yhtä aikaa Oulun kaupunginteatterissa vierailijoina, sinä pienellä näyttämöllä ohjaamassa ja minä isolla lavastus- ja pukusuunnittelun kimpussa. 9- ja 10-vuotiaat poikani olivat silloin jonkin aikaa mukana Oulussa. Olimme kotona juuri lukeneet Philip Ridleyn Dakotan, jonka ohjasit sinne. Jompikumpi pojista kuuli siitä ja kysyi sinulta ohjaajalle oleellisimman kysymyksen: ”Oletko sinä lukenut kirjan?” Minusta poikani osui huvittavasti oikeaan, sillä niin moni ohjaaja on tullut tässä vuosien varrella harjoituksiin tekemättä ”kotitöitään”. Oikeasti lukematta näytelmää, puhumattakaan kunnollisesta ja yhteisestä ennakkosuunnittelusta. Tämä kyllä sitten näkyy surullisesti suomalaisen teatterin estetiikassa ja sen kehityksessä tai oikeastaan kehittymättömyydessä. Teatterimme ei noin yleisesti ole vakiintuneissa isoissa teattereissa kovin visuaalista — toiminnallisesti ja sisällöllisesti visuaalista. Vieläkin esitykset perustuvat vain näytelmätekstin näkyväksi näyttelemiseen, ei työryhmän tai ohjaajan käsitykseen esityksen aiheesta tai sen henkilökohtaisesta koskettavuuspinnasta. Teatteri on oma kielensä ja esityskielen rakentamiseen menee väistämättä aikaa, voimavaroja ja se ei totisesti synny itsestään ja sattumalta.

Mistähän Suomeen on juurtunut käsitys, että teksti on teatteriesityksen ”raamattu”? Miksi teksti pitäisi ”toteuttaa” niin kuin kirjailija on sen kirjoittanut? Miksei se voi olla vain lähtökohta? Mistähän johtuu, että teatteriohjaajat ovat varustettuja kovin vähäisellä visuaalisella mielikuvituksella? Minä kutsun tällaisten esitysten lavastuksia ”olohuone- tai keittiölavastuksiksi”. Niissä pyritään johonkin realistiseen tilaan, vaikka juuri siihen olohuoneeseen ja katsoja tietää katsovansa valheellista ns. oikeaa tilaa — siis rakennettuja seiniä eli kulisseja. Minusta esitystä ei ole silloin ajateltu ennakkoon tarpeeksi pitkälle ja syvälle. Ja lopulta kuitenkin raja esimerkiksi ihailemani saksalaisen lavastaja Anna Viebrockin rakennettuun maailmaan on aika hiuksen hieno. Ehkä kysymys on tarpeeksi pitkälle viedystä tyylittelystä?

Hei Reija!

Itse muistan sinut vielä kauempaa: olemme tavanneet ensimmäisen kerran lavastuksen kritiikki-kurssilla, osallistuin siihen ylimääräisenä opiskelijana elokuvataiteen laitokselta, jossa opiskelin ohjaamista ja käsikirjoittamista (harva muistaa, että olen toiminut ”väärillä papereilla” koko urani ajan). Jo silloin pohdittiin samoja asioita. On pakko uskoa, että jotain on muuttunut ja onkin: itseäni nuoremman sukupolven lavastajat näyttelevät, säveltäjät, ohjaavat. Tiukkaa rajaa työnkuvien välillä ei enää ylläpidetä. En usko itsekään ”suutari pysyköön lestissään”-ajatteluun. Ehkä siksi, että itseäni on kiinnostanut lavastaminen ja olen niin tehnytkin. Jos jotain kiinnostaa esim. ohjaaminen, niin siitä vaan. Kokemus näyttää, tuleeko jotain. Mutta sillä nyt ei ainakaan mitään voiteta, että määritellään kuka saa milläkin tontilla huseerata.

Poikasi kysymys tekstin lukemisesta osuu oikeaan. Tarkemmin: ohjaajan ja lavastajan yhteistyön isoin asia on löytää, mitä tekstistä luetaan, kirjoittaa se teatteriksi uudelleen. Kokonainen sukupolvi ei ota teatteria, näyttämön tai tekstin traditiota annettuna. Teatteri on paikkana, taiteenlajina ja sanomisen muotona keksittävä ja luotava joka kerta uudelleen.

Järjestin pari vuotta sitten keväällä viikon mittaisen Berliini tutuksi -viikon Taideteollisen korkeakoulun lavastajaopiskelijoille. Annettiin tehtävä: nähdä paikka sellaisenaan, katsoa realistista miljöötä objektiivisesti. Sitten paikka oli kuvattava ja kirjoitettava ulos lavastuksena. Niiden, jotka tehtävän saivat lopulta tehtyä, kuvat olivat aika hyviä: antiikin näytelmä tapahtumassa metroasemalla. Paikan oma historia ristivalottuu näytelmän sisältöön, vuoropuhelee sen kanssa.

Olen ymmärtänyt, että juuri Anna Viebrock lähtee tästä. Hän tavallaan siirtää todellisen paikan teatterin fiktiiviseen raamiin. Loppujen lopuksi hänen näyttämöajattelussaan on ”taiteilijuutta” aika vähän ja se juuri tekee hänestä niin huikean lavastajan: kyky nähdä paikka ilman suurempia tulkintoja. Paikka itsessään on tulkinta.

Sen voi tehdä myös toisinpäin: purkaa teatteria. Itseäni (kuten monia muitakin) kiinnostaa tällä hetkellä estetiikan poistaminen. Eli ongelma ei niinkään ole maailmojen synnyttämisessä vaan siinä, että kun estetiikka syntyy joka tapauksessa (ihan jo siksi, että katsoja lukee automaattisesti näyttämölle laitettuja merkkejä), on tärkeää, ettei teatteri ”an sich” tule tekijälle annettuna.

Teatteri on varsin kehollista puuhaa. Keho ei voi olla tajunnan leikkisissä kerroksissa, sen on ensiksi oltava ihan konkreettisessa ajassa ja paikassa. Ymmärrän kuitenkin ahdistuksesi keittiölavastuksia kohtaan, minulle niiden ongelma ei ole realismissa vaan naturalismissa. Kun olohuoneet syntyisivätkin kokemuksesta olohuoneesta paikkana. Jaan kokemustasi siinä, että lavastaminen tuntuu muuttuneen kaksiulotteisemmaksi. Ei ole näyttämön ulkopuolista tilaa, johon henkilöt menevät eli esityksen todellisuus loppuu kuin studion seinään. Voi niinkin tehdä, mutta se on silloin maailmankuvallinen väite.

Minusta meillä on Suomessa asiat aika hyvin, paljon löytyy lahjakasta väkeä, mutta konseptit puuttuu. Harva lavastaja uskaltaa luottaa siihen, että näyttelijä täyttää tilan/kuvan, monasti lavastajat varmistelevat ja siksi ilmaisevat liikaa. Se ei ole vain että ”less is more” vaan niin, että kun prosessi vie mukanaan, alkuperäissuunnitelmaa ei muokata ihan heppoisin perustein. Suomalaisessa teatteriperinteessä avainsana on prosessi, että kaikki tehdään yhdessä. Mielenkiintoista oli kuulla lahjakkaalta lavastajaopiskelijalta Salli Karilta tämän ollessa Berliinissä vaihdossa, että Saksassa lavastaja mielletään täysin erilleen ohjaajasta. Silloin ohjaajalle herää ehkä adrenaliini, että oman ohjauksen on oltava lavastajaa parempi.

Itseäni ei kiinnosta ohjaajien saati lavastajien kritisoiminen. Identiteettiä ja sen vahvuutta tai heikkouksia ei oikein voi liittotasolla sopia. Eli jos lavastajat edelleen kokevat olevansa epävisuaalisten ohjaajien alapuolella, niin ei voi muuta sanoa kuin että opettamaan. Sitten on istuttava harjoituksissa ja pakotettava ohjaaja näkemään. Aihe työskentelee meissä, vaikka yritämme kontrolloida sitä, se tulee ulos ihan sitä reittiä mitä sitä huvittaa tulla. Ja aika harvoin täysin kivuttomasti.

Hei Mikko! Pieniltä tuntuvat taiteen murheet siihen nähden, miten Japanissa jytisee juuri nyt. Pieni on ihminen ”kaikessa viisaudessaan” luonnonvoimia vastaan.

Olen ehdottomasti kanssasi samaa mieltä siitä, että on erittäin mahtavaa, että ajat muuttuvat! Se, mitä minä mietin ja tarkoitan, on ilmeisen vaikea pukea sanoiksi. En puhu siitä, että lavastajat olisivat ohjaajien alapuolella tai ohjaajat lavastajien yläpuolella — vaan usein kun katson esitystä, mietin, että miksiköhän ohjaaja on suostunut hyväksymään itselleen tällaisen ”sudenkuopan” ns. lavastukseksi tai tilalliseksi ratkaisuksi. On ihan sama ollaanko puhuttu työryhmässä etukäteen yhdessä tuntitolkulla vai tehdäänkö ns. hierarkkisella, vanhalla tavalla eli — lavastaja omassa studiossaan päättää omat ratkaisunsa ja tuo ohjaajalle: että ”ohjaa sinä tähän pienoismalliin, minä teen seuraavaa produktiota”. Jos kerran ohjaaja on se työnjohdollinen henkilö, joka lopullisesti hyväksyy näytelmän toimintatilan, miksi hän hyväksyy taiteellisesti valmiina kuolleen ratkaisun?

Kun puhun toiminnallisesta visuaalisuudesta, tarkoitan juuri näyttelijän välttämättömän kehollisuuden kautta tapahtuvaa näyttämöllistämistä. Näyttelijänkin tulee ymmärtää olevansa osa visuaalisuutta. Minusta myös prosessissa ihmiset ovat juuri omine lahjakkuuksineen eli vahvuuksineen mukana. Olen ehdottomasti esteettinen ihminen. Mutta esteettisyyttä on niin monenlaista ja ei näyttämöestetiikkaan oikeastaan ole edes sääntöjä. On mielenkiintoista, että miksi jokin toimii ja toinen taas ei. Jos katson saksalaisen Johannes Schützin lavastuksia, en ihan voi uskoa, että ne on suunniteltu erillään ohjaajasta (esim. Jürgen Gosch), ilman yhteistä visiota. Minusta ei ole eri asia olla itsenäinen, vahva taiteilija ja silti yhteistyökykyinen — jopa prosessityöskentelijä.

Mitä tarkalleen tarkoitat konseptuaalisuudella tässä yhteydessä? Onko siis sinusta hyvä vai paha, että alkuperäissuunnitelmaa ei muokata ihan heppoisin perustein?

Tilallinen kokemus on hyvä käsite. Kuten sanoit, kyllä Suomessakin osataan. Huikea tilallinen kokemus syntyy esimerkiksi Kansallisteatterin Täällä Pohjantähden alla 2011 -näytelmän (Väinö Linna – Mika Myllyaho ja Saana Lavaste, ensi-ilta 17.2.11) kohtauksessa, jossa torppari Jussi kiipeää ylikorkeita A-tikkaita ylös korkealle katsomaan näyttämönlevyistä, projisoitua, liikkuvaa lähikuvaa viljapellosta — muuten melko tyhjällä näyttämöllä. Koska pellon kuva on laaja ja projisoitua valoa sekä Jussi on niin korkealla, kokee katsoja maiseman todella ilmavaksi ja loppumattomaksi. Näyttämömagiikka syntyy yksinkertaisesti, modernisti, jopa naturalistisesti mutta samalla abstraktisti.

Toinen malliesimerkki tilallisesta sekä tarinallisesta kokemuksesta on ehdottomasti Leea Klemolan ohjaama New Karleby Tampereen Teatterissa (ensi-ilta 25.2.11). Huikea oma maailmansa! Visuaalisuus perustuu melkein täysin naturalistisiin paikkoihin, mutta tekstin absurdius ja ohjauksen sekä myös näyttelijäntyön lennokkuus ja hulluus, joka on mitä ruumiillisinta, kuuluu siihen maailmaan saumattomasti. Esityksessä on myös erittäin nerokas valosuunnittelu (Raimo Salmi). Kapeita valokiiloja, pimeää maisemaa ja tarkkoja kohdevaloja. Valosuunnittelu omalla tavallaan tukee juuri lavastuksen realistisia/naturalistisia elementtejä rajaamalla niitä pois kuvasta, mutta katsoja tietää ja aistii niiden olevan siellä. Siinä on Suomi-kuvaa! Opetella ohjaamaan itse. Niin, on se käynyt mielessä. Kyllähän minä pukusuunnittelenkin ilman sen alan koulutusta. Miksi muuten sinä olet ryhtynyt lavastamaan itse?

Palasin juuri Suomesta, onneksi täällä kotona paistaa aurinko, kevät tulee. Hei Reija!

Periaatteessa Schütz ja Gosch toistivat samaa konseptia jutusta toiseen. Usein näyttämöllä nähty laatikko merkitsee minulle metaforaa länsimaisesta kulttuurista ja ihmisestä. Kun Gosch sairastui ja tiesi kuolevansa, jäi laatikosta lopulta jäljelle takaseinä. Muuta ei enää ollut. Heidän viimeiseksi jääneessä työssään, Roland Schimmelpfenningin antiikki-variantti Idomeneuksessa lopussa valot sammutetaan, mutta näyttelijöiden hahmot hehkuvat negatiivina verkkokalvolla vielä pitkään. Goschin esitykset vaativat ulkoisessa tapahtumattomuudessaan katsojalta paljon, mutta ne jättävät jäljen ja tilallisen kokemuksen. Tarkoitan konseptikeskeisyydellä juuri tätä: että suunnitelma on äärettömän tarkkaan mietitty, että on selkeä suunta, mitä lähdetään hakemaan. Silloin esitykset synnyttävät paitsi näyttämön, myös katsomon uudelleen. Riisumalla juttu alkaa kasvaa sisäänpäin. Ja yleisö tunnistaa käsialan ja osaa heti lukea uuden jutun ratkaisujen merkitykset.

Kysyit miksi ryhdyin itse lavastamaan. Ehkä siksi, etten kykene ohjaamaan, jos lavastus on lähtökohtaisesti väärin. Tiedän rajoitukseni, sen mitä osaan ja mitä en. Jotkut lavastajat ovat kokeneet minut dominoivaksi, koska totta on, etten ole kauhean kiinnostunut heidän ”taiteestaan”. Jos lavastaja pyrkii ilmaisemaan liikaa, se syö juttua. Monet lavastukset olisivat hyviä, jos niistä otettaisiin ilmaisua pois. Siinä mielessä koen, että lavastus on jätettävä ”vajaaksi”, koska siihen on jätettävä näyttelijän mentävä aukko. Tärkein työkumppanini, lavastaja Annukka Pykäläinen keksi aikoinaan lennosta nerokkaita ideoita näytelmän kansilehden lukemalla. Olin kertonut hänelle mistä jutusta on kysymys (hän kyllä luki tekstin myöhemmin). Mutta ehkä tässä ”laiskuudessa lukea” toteutui se ajatus, että on lavastettava aihetta, ei näytelmää tai sen ”pintaa”. Luulen sen olevan sama asian, jota sinä kaipaat taas ohjaajilta.

Ohjaaja Leea Klemolan ja lavastaja Erkki Saaraisen yhteistyö on loistava esimerkki siitä, miten realismi näyttäytyy tiettyyn asentoon käännettynä omalakiselta ja absurdilta. Pohjantähdessä realismin kokemusta taas synnytetään mielentilan kautta. Videolla huojuvat valtavat viljantähkät ovat kuitenkin Jussi Koskelalle totta, niistä tulee leipä. Siksi kysymys ei ole tyylisuunnista saati muodeista. Voi tehdä vaikka miten kliseisen ratkaisun ja yhdellä pienellä jutulla sen saa käännettyä moderniksi. Kaikki on mahdollista, rajoituksia ei ole. Siksi ajattelen, että tekijän on aloitettava rajaamalla itse itsensä, heitettävä heti alkuunsa liiat ideat roskakoriin ja katsottava, lähteekö se näistä jäljelle jääneistä tulemaan.

Täällä aurinko paistaa, eilen asteita oli +17, vielä nyt hieman aamusumua. Kirsikkapuut kukkivat, linnut tekevät pesää ja englantilaiset puhuvat vuoden 2011 budjetistaan. Hei Mikko!

Minusta Idomenius oli kerrassaan hieno esitys! Mahtava! Yksi koskettavista teatterielämyksistä. Pitkälle mietitty, yksinkertainen mutta erittäin vaativa tilaratkaisu, joka korosti juuri näyttelijäntyötä. Saksalaisten näyttelijöiden tekstinkäsittelytaito on kadehdittavan hienoa. Vaatii myös näyttelijältä erityistä ymmärrystä näytellä tilassa, jossa ei ole tukena kuvittavia, realistia elementtejä — keittiön tuoleja ja kahvikuppeja. Eikä oikeastaan tilaa ollenkaan — vain valkoinen seinä selän takana ja ahdas etunäyttämö. Valkoinen laatikko ei toki ole uusi idea, mutta kun se toimii kokonaisuudessa — se on aina tuore ja mielikuvitusta ruokkiva. Hienoa minimalisointia.

Mahtava, että vastasit juuri näin. Minusta prosessissakin voi edetä konseptuaalisesti. Esimerkiksi tehdessäni esityksiä Kaisa Korhosen kanssa hän ohjaajana hahmottelee aiheen eli lähtökohdan, miksi tämä teksti koskettaa häntä ihmisenä juuri nyt ja keskustelee siitä aina kanssani — myös minulta kysellen. Itse lähestyn aihetta aina myös esitystilan kautta. Intuitiivisesti haen aiheen ja olemassa olevan tilan kosketuspintaa ja mietin sitä, mitä muutoksia se vaatii tai mitä siihen tulisi lisätä, jotta esityksestä tulee toimiva. Ajattelen myös ohjaajan tapaa käsitellä näyttelijöitä tai näyttämöhahmoja. Pienoismallia tehdessäni mietin enemmän tilan ehtoja suhteessa näyttelijäntyöhön kuin ns. lavastuksen lopullisia pintamateriaaleja. Ratkaisen tilalliset lähtökohdat, joista keskustelemme laajasti Kaisan kanssa. Vaikka ajattelen myös värein, en useinkaan väritä mallia valmiiksi näköislavastukseksi vaan haluan jättää itselleni ratkaistavaa prosessin kulkuun. En halua lukita omia ajatuksiani. Minulla on usein tuntuma siitä mikä on oikea suunta. Ison konseptin sisällä on aivan mahdollista tehdä muutoksia, jotka eivät vaikuta isojen rajojen sisällä. Esimerkiksi näyttämöllä käytettävien esineiden paikkaa voi minusta muuttaa vaikka jatkuvasti, kunhan niiden tilallinen jännite kuitenkin pysyy intensiivisenä. Kun teimme Espoon kaupunginteatterin Idioottia — ratkaisin tilan ja tarinan kulun helposti liikuteltavilla, läpinäkyvillä, ovellisilla seinäelementeillä, jotka olivat suhteessa teatterin riisuttuun mustaan tehdastilaan ja näytelmän moniin tapahtumapaikkoihin. Ennakkoon leikimme ohjaajan kanssa mallilla näytelmän läpi, leikimme toisen kerran ja muutimme seinien sijoittelua jälleen. Aloitimme harjoittelun ja teimme uuden ratkaisun. Koska seinien liikuttelun filosofiaan kuului se, että se tapahtuu näyttelijän eli näytelmän henkilön mielenliikkeestä, pidimme yhden kokonaisen harjoituksen näyttelijöiden kanssa liikutellen seiniä tarinan mukaisesti. Näyttelijät tulivat näin myös vakuuttuneiksi liikuttelun luomasta efektistä ja tärkeydestä. Siitä tuli jatkuvaa, loppumatonta koreografiaa seinillä. Pidimme harjoituksissa kesätauon ja kun teimme tekstin uudelleen läpi — seinien sijoittelu muuttui taas. Olimme viisaampia toimivuuden, efektiivisyyden ja tarinan sisällön suhteen. Minusta tämä on mahdollista, mutta se vaatii luottamusta, kunnioitusta ja aktiivista paikallaoloa harjoituksissa. Tämänlainen konseptuaalinen prosessi imee sillä hetkellä kaiken energian ja se vaatii avoimuutta. Lavastajana koen Kaisan kanssa meneväni pitkälle ns. ohjauksen puolelle.

Arvasit oikein, haluan vaikuttaa. Ja saada vuorovaikutteista palautetta. Se on minusta työn suola. En ole varma haluaisinko itse ja yksin ratkaista koko kokonaisuuden? Kävimme juuri poikieni kanssa Chicesterissä, Englannin rannikolla, kollegani, englantilaisen ”superdame” Pamela Howardin talolla sunnuntailounaalla. Pamela on siirtynyt uuden elämän alkuun jäätyään eläkkeelle — eli ohjaamaan ympäri Eurooppaa. Hän myös suunnittelee kaiken itse assistenttiensa avustuksella. Pamela pohti, että olisi ehkä pitänyt aloittaa aikaisemmin.

Olen aina produktion kokonaisuuden puolella — en koe itse erityisesti onnistuneeni, jos esimerkiksi kritiikeissä sanotaan pelkästään, että olipa hieno lavastus. Toisaalta hienosta prosessista ja lopputuloksesta olisi ansaittua saada erittely, jossa todetaan analysoitu yhteistyö. Mutta kuka tätä työtä muille tekee? Ja tämä työ on todella vaikeaa, todelliset onnistumiset on harvassa. Niitä onneksi on!